Kiekkofanin kärsimystie: Osa III

1994-1995

Edelliskauden joukkue levisi totaalisesti. Kaikki, jotka kelpasivat muualle lähtivät ja joukkue harsittiin kasaan muutamasta edelliskauden pelureista, omista junioreista sekä muualta yli jääneistä tapauksista. Uudeksi valmentajaksi tuli SaPKoa luotsannut jursinovilaista koulukuntaa edustanut valmentaja Sergei Grisintshov, kova treenaaja, jonka taktinen osaaminen oli jättänyt kysymysmerkkejä. Selvää oli, että nopeaa paluuta liigaan ei ollut odotettavissa.

Kausi alkoi kahdella voitolla, mutta sen jälkeen kyyti muuttui vielä liigaakin kylmemmäksi. Viisi tappiollista ottelua maalierolla 9-41 pudotti joukkueen sarjan toiseksi viimeiseksi. Tilanteeseen reagoitiin vuokraamalla Lukosta maalivahti Sami Lehtinen, pelaajistosta puolestaan kengittiin pihalle vanhat jyrät Jari Parviainen, Arto Remes ja Marko Ajakainen.

Lehtisen tulo maalille stabilisoi tilannetta sen verran, että joukkue nousi keskikastiin lähinnä Jani Uskin, Sami Wikströmin ja Jari Multasen tehojen avulla ja akuutti putoamisuhka katosi. Yleisön mielenkiinto oli vähäistä, eikä sitä nostanut edes Erkki Laineen paluu kehiin joulutauon jälkeen. Kevätkaudella joukkueen tähtipelaajat lakkoilivat yhden vieraspelin Kalajoen Junkkareita vastaan ja sieltä olikin tuliaisina kauden nöyryyttävin tappio: 13-2. Playoff-paikka oli haarukassa, mutta loppukauden herpaantuminen pudotti joukkueen kahdeksanneksi. Mitäänsanomaton kausi, josta oli vain tarkoitus selvitä läpi. Kolmen vuoden syöksykierre hidastui, mutta ei vielä katkennut.

Jälkikäteen ajateltuna kauden mielenkiintoisin episodi tapahtui jo ennen kauden alkua, kun kertaalleen puheenjohtajan hommat, mutta ehdokkaiden puutteessa jatkanut Kari Naskinen paljasti ISing-pseudonyyminsä alta Uudessa Lahdessa edelliskauden pelaajapalkkioita ja jatkoi kommentointiaan Aamulehdessä, että Ilvekseen siirtynyt "Tommy Kiviaho oli ainoa palkkansa ansainnut". Kirjoituksen ansiosta yhdistyksen hallitus palkitsi Naskisen lopulta potkuilla.

Vitutuskerroin (0-100). 40. Tuleekohan tästä koskaan enää yhtään mitään?

1995-1996

Kari Eloranta palasi neljän vuoden Ruotsin komennukseltaan päättämään pelaajauransa kasvattajaseuransa paidassa. Erkki Laineen comeback puolestaan jäi kevätkauden mittaiseksi. Muutoin pelaajaliikenne oli vähäistä, edelliskauden pisterohmuista menetettiin Jani Uski ja Jari Multanen, Pohjois-Amerikan mutaliigoista palkattiin hyökkääjä Kevin McKinnon. Mielenkiintoisia nimiä puolustuksessa olivat 18-vuotiaiden Euroopan Mestarit Jussi Salminen ja Toni Lydman. Varsinkin mitat täyttävistä keskushyökkääjistä oli pulaa ja niinpä vanha raatajalaituri Sami Wikström siirrettiin laidasta keskelle.


16 joukkueen sarjaksi laajentuneessa 1. divisioonassa joukkueet oli jaettu kahteen lohkoon ja tämä ratkaisu epäilemättä suosi Reipasta, sillä samassa länsilohkossa olivat myös sarjan heittopussit Diskos ja Junkkarit. Alkukausi ei antanut hirveästi toiveita paremmasta ja marraskuun neljän tappion putki pudotti joukkueen jo 12. sijalle. Vähälle peliajalle jäänyt Jani Uski palasi Lukosta lainalle ja tätä seurasi kymmenen ottelun putki, josta irtosi kahdeksan voittoa ja yksi tasapeli. Se ainoa tappio oli sitäkin rumempi: 0-8 Kiekko-Karhuille Joensuussa.

Lopulta sarjasijoitus oli odotuksia parempi: kuudes. Elorannan ja Uskin lisäksi avainpelaajia olivat peräti 56 tehopistettä kerännyt Wikström sekä edelliskauden 12 maalista saldonsa 31:een nostanut Sami Kokko. Yleisön mielenkiinto oli edelleen vähäistä ja ensimmäistä kertaa katsojakeskiarvo jäi alle tuhannen. Grisintsoville annettiin yllättävät potkut tammikuun lopussa ja Elorannasta tuli pelaamisen ohessa päävalmentaja. Pudotuspeleissä muutoksesta ei ollut paljoa apua, SaPKo lähetti Reippaan laulukuoroon ja viimeisessä ottelussa erotuomari lähetti Elorannan ennenaikaiselle eläkkeelle.

Vitutuskerroin (0-100): 20. Urheilullinen syöksykierre taittui viimein, mutta jaksaako kukaan enää kiinnostua?

1996-1997

Suurin muutos tapahtui tällä kertaa seuran nimessä. Pallottelu erilaisten Reipas-johdannaisten nimien välillä sai jäädä ja seura tunnettaisiin tästä eteenpäin nimellä Pelicans. Keltavihreät peliasut olivat radikaali muutos vanhaan musta-valko-oranssiin, mutta kuten Imatran Ketterästä palannut maalivahtilupaus Pasi Nurminen asiaa Etelä-Suomen Sanomissa kommentoi: "Vanhalla nimellä on jo rämmitty aivan tarpeeksi".

Pelaajapuolella huippulupaus Toni Lydman menetettiin Tapparaan, ulkomaille puolestaan suuntasivat Jani Uski ja Sami Wikström.  Hyökkäyspäähän saapui juuri ennen kauden alkua vanha maajoukkueratsu Kari Laitinen sekä kaksi kanadalaista arpaa: Craig Hamelin ja Jason Melong.

Nimen lisäksi myös jotain muuta oli muuttunut: Koko ilmapiiri. Yleisöä oli enemmän kuin edelliskausina ja joukkue vastasi huutoon esiintymällä läpi runkosarjan vahvasti kotiotteluissa: 22 ottelusta irtosi 19 voittoa. Yksi niistä harmittavasti yli 2000-päisen yleisön edessä Kärppiä vastaan. Hyvä runkosarjamenestys oli edelliskautta tärkeämpää, sillä sarjajärjestelmää oli jälleen rukattu ja 16 joukkueen sarja jakaantui jo joulutauolla kahtia ylempään ja alempaan loppusarjaan sekä neljä viimeistä putosivat sarjasta.

Pelillisesti joukkue oli ykkösketjunsa Melong - Hamelin - Sami Kokko sekä Laitisen varassa. Ennen joulua Hamelin ja Melong joutuivat neljäksi otteluksi sivuun ja Kokko lainattiin Kiekko-Espooseen. Eloranta uhkasi lehdessä, että "jos joku vielä lähtee, niin sitten lähden minäkin". Muu joukkue venyi ahtassa tilanteessa hienosti kaatamalla kotona FPS:n 3-1 ja itsenäisyyspäivänä hienon viimeisen erän nousun jälkeen TuTo:n 5-3.

Runkosarjassa Pelicans oli lopulta kolmas. 37. kierroksella nähtiin sellainen ihme, että Pelicans oli Hermeksestä ottamansa 7-1-vierasvoiton ansiosta sarjakärjessä. Sieltä pudottiin heti seuraavana päivänä 6-0 Kärpille kärsityn tappion myötä. Lopulta runkosarjasta jäi käteen kolmas sija 55 pisteellä. Vielä viimeisellä kierroksella joukkuella oli mahdollisuus runkosarjan voittoon, mutta 2-1-vierastappio Kiekko-Karhuille hautasi ne unelmat.

Runkosarjan hyvät ottelut olivat muisto vain kun pudotuspelit alkoivat. Pudotuspelisarja Haukkoja vastaan meni täysin vierasvoittovetoisesti viiden ottelun ajan. Ratkaiseva viides ottelu yli 4000 katsojan edessä Lahdessa ratkesi Haukoille vajaa viisi minuuttia ennen loppua Sami Laineen maalilla.

Vitutuskerroin (0-100). 5. Ensi kerran moneen vuoteen näyttää, että tästähän voi vaikka tullakin jotain. Kotipeleistäkin nauttii.

1997-1998

Edelliskausi oli vihdoin lupaus jostain paremmasta. Pelaajamarkkinoilla uusiksi meni koko ykkösketju, kun Melong siirtyi Ahmoihin, Hamelin palasi Pohjois-Amerikkaan ja Sami Kokko lähti Kokkolaan. Paluumuuttajia olivat Jani Uski ja Kevin McKinnon, heidän lisäkseen hyökkäyskalustoa vahvistettiin HPK:n ylijäämähyökkäjä Toni Saarisella, divarijyrä Mika Viljasella sekä Englannin pääsarjasta hankitulla sentteri Nick Poolella. Alkukauden mittaisella sopimuksella puolustusta vahvisti myös Niko Marttila.

Vaikka joukkue pysyi sarjan kärkipaikoilla koko kauden, niin edelliskauden pirteään ilmeeseen verrattuna tästä kaudesta jäi lopulta aika laimea maku. Varsinkin maalinteko kangerteli ja edelliskauden 168 tehdystä maalista pudottiin 123 osumaan, edes Melongin paluu loppukaudeksi ei kasvattanut tehomääriä huomattavasti. Vastapainoksi omiin upposi kauden aikana vain 90 kiekkoa.

Varsinkin kanadalaiskaksikko Poole - McKinnon oli varjo edeltäjistään. Ensinmainittu ei saanut runkosarjan aikana kotiottelusissa maaliakaan aikaiseksi, mutta jälkikäteen puhuttuja kakkosyöttöjä sentään jonkin verran. Kuvaavaa hyökkäyskaluston aneemisuudelle oli myös se, että joukkueen toiseksi paras maalitekijä oli  puolustaja Kimmo Peltonen 14 osumallaan. Edelliskauden kakkossentteri Tomi-Pekka Kolu onnistui pudottamaan saldonsa 26 pisteestä kokonaiseen yhteen.

Parhaiten runkosarjassa peli kulki toisella sarjaneljänneksellä, josta saldona oli vain yksi tappio. Kärpät kaatui kärkiottelussa 4-3 ja ottelua seurasi tämänkertaisen divarirupeaman ennätysyleisö, 3164 katsojaa. Loppukaudesta tahti hiipui, mutta edelliskauden tapaan tuloksena oli jälleen runkosarjan kolmas tila 54 pisteellä.

Pudotuspeleissä ensimmäisen kierroksen vastaantulija oli FPS, joka kaatui suoraan kolmessa ottelussa. Kakkoskierroksella vastaan asettui liigassa lähes reipaslahtimaisiin suorituksiin yltänyt KalPa, jonka Pelicans onnistui yllättämään avausottelussa Ville Kiiskisen osumalla ja Pasi Nurmisen täysonnistumisella 1-0. Seuraavan päivän kotiottelua Pelicans johti pitkään 2-1, mutta kolmannessa erässä KalPa onnistui kääntämään ottelun edukseen.

Seuraavalla Kuopion vierailulla Pelicans oli jälleen isäntiään etevämpi lukemin 4-2. Kuopiolaisten kasetti alkoi olla kovilla ja ryhmä sikaili kolme Pelicans-puolustajaa sairastuvalle. Toimitusjohtajana täysin munannut ja valmentajaksi siirretty Risto Kerminen (juuri se sama nilkki) kommentoi ottelun jälkeen vielä, että kovin heppoisesti ne jäivät sinne maahan makailemaan. Seuraavat kaksi ottelua KalPa hoiti identtisin 3-2-lukemin, ratkaiseva ottelu venyi jatkoajalle asti.

Vitutuskerroin (0-100): 20. Runkosarja vähän takapakkia ja taas tuo Kerminen tuli pilaamaan yhdet karsinnat.

1998-1999

Lahden vanha lato oli lopulta historiaa, kun kesän 1998 aikana Lahden jäähalli saneerattiin liigamitat täyttäväksi kompleksiksi. Liigaunelmia ei juurikaan vielä kauden alussa uskallettu elätellä divaritasolle nimekkäistä vahvistuksista (mm. Toni Saarinen, Aki Uusikartano, Mika Niskanen, Michael Johansson, Jussi Vienonen) huolimatta, sillä kovat olivat piipussa myös Oulussa, jonne Juhani Tammisen johdolla kasattiin nimekästä nippua. Epävarmuutta lisäsi myös edelliskauden huippuvahdin Pasi Nurmisen menetys - minne muuallekaan kuin - HPK:hon.

Alkukausi sujui varsin nihkeästi, 14 ottelun jälkeen joukkue oli piste-per-peli tahdissa, mutta pikku hiljaa joukkue onnistui hilaamaan itseään kohti kärkisijoja. Kärpät olivat karanneet aikoja sitten, mutta kakkossijasta alkoi muodostua Sportin ja Pelicansin välinen kamppailu. Kärkikamppailu Kärppiä vastaan veti Lahden jäähalliin 4400 katsojaa, mutta oululaiset juhlivat vielä tällä kertaa 4-1-voitolla.

Kesken kauden joukkueeseen liittyi vielä luotettava divarijyrä Jouko Myrrä ja kevätkausi sujuikin joukkueelta varsin mallikkaasti. Tammikuun lopun jälkeen joukkue hävisi vain kerran ja maaliskuun alussa Kärpät nujerrettiin kotona lukemin 4-2. Silti yleisömäärät laskivat tuhannen tienoille alkukauden 2000-3000 välillä pyörineistä lukemista. Aivan kuin täyttä uskoa sille, että Kärppien juhlamarssia liigaan pystyisi kukaan uhkaamaan, ei olisi löytynyt.

Pudotuspelien avauskierroksella Hermes oli täysin vastaantulija kaatuen suoraan 3-0. Vaihtelevasti runkosarjassa torjunut Sami Lehtinen päästi koko sarjassa vain yhden kiekon taakseen ja taas yhden keskinkertaisen runkosarjan pelannut Jarkko Ollikainen keräsi 7 (3+4) tehopistettä, mukaan lukien viimeisen ottelun ratkaissut jatkoaikamaali. Samaan aikaan oululaisten kuningastielle oli noussut iso töyssy, runkosarjan kutonen TuTo, joka lopulta lähetti oululaiset laulukuoroon voitoin 3-2.

Yht'äkkiä liigasaumat olivatkin todelliset. Seuraavan kierroksen vastustaja oli runkosarjan kolmonen Sport, eikä tahti hiipunut ratkaisevasti Hermes-sarjasta. Kolme peräkkäistä voittoa, kaksi päästettyä maalia. Viimeinen ottelu otettiin pitkän kaavan mukaan tälläkin kertaa, toisella jatkoajalla Jouko Myrrä päätti vaasalaisten kauden.

Liigakarsinnoissa vastaan tuli jälleen KalPa. Vararikon partaalla horjunut kuopiolaisryhmä luuli onnensa kääntyneen Kärppien putoamisen myötä, mutta Pelicans tarjosi shokkihoitoa heti ensimmäisessä Kuopion kohtaamisessa viemällä pelin selvästi 4-1. Ääriään myöten täyteen pakattu Lahden jäähalli seurasi toisessa ottelussa, kun KalPa syöstiin kuilun partaalle 3-1-voitolla. Vieläkin muistuu mieleen se tunne, kun Toni Saarinen iski 3-1-osuman kolmannessa erässä puolittaisesta läpiajosta: KalPa ei tästä enää nouse. Eikä noussut. Kolmas ottelu oli numerollisesti tiukin (2-1), mutta kaikesta näki, että kuopiolaisten usko oli jo ratkaisevasti hiipunut. Viiden vuoden divaritaival oli ohi.

Vitutuskerroin (0-100). 0. Puskista liigaan, edellisen vierailun kaltainen sekoilu ei voi toistua. Eihän?