Niin, olen huomannut tämän omituisen muutoksen itsessäni viimeisten vuosien aikana: minusta on tullut hiihtofriikki.. Eihän tässä sinänsä mitään ihmeellistä pitäisi olla, mutta tämä transformaatio on allekirjoittaneen historian tietäen aika epätodennäköinen skenaario..
Vihasuhde hiihtoon lähti kehittymään - kuten todennäköisesti monella muullakin - ala-asteen urheilutuntien kautta. Ensinnäkin niiden hikilankkujen raahaaminen kouluun ja takaisin oli ärsyttävä projekti sinänsä. Kilometrin matka suuntaansa ei näin aikuisiällä tunnu isolta taipaleelta, mutta silloin se sitä oli.. edes ne hassut muovitelineet, joilla sukset ja sauvat sai kasattua kompaktiksi paketiksi eivät tuntuneet tekevän asiasta yhtään helpompaa.
Jokavuotinen piina oli sitten ne hiihtokilpailut. Niistä oli yleensä tuloksena aina se toiseksiviimeinen sija. Terveiset vaan sille Villelle, joka urheasti oli siellä pahnanpohjimmaisena. Jos halusi masentua lisää, niin katseli vaan tyttöjen sarjan tuloksia, turpaan olisi sielläkin tullut usealta. Että tällaisen hiihtolahjakkuden K-P Kyrö joutui päästämään valumaan käsiensä lävitse.
Oi sitä riemua, kun neljännellä luokalla sitten kehitettiin hiihtokilpailujen oheen sellainen laturetki-konsepti, jonka ideana oli se, että ne jotka eivät halunneet hiihtää kilpaa voisivat osallistua siihen. Koska äärimmäistä kehitysspurttia ei ollut näkyvissä ja toiseksi viimeinen sija taas odotti horisontissa, ajattelin että loistavaa, sinne siis.
No 80-luvun koulumaailmassa vielä kilpailuhenki ja oppilaiden laittaminen paremmusjärjestykseen oli vielä opintosuunnitelman ytimessä. Kun minä ja kaksi muuta luokkakaveriamme ilmoitimme halustamme osallistua laturetkeen hiihtokisan sijaan silloinen opettajamme (joka samalla sattui olemaan myös koulun rehtori) sai aikamoisen sätkyn ja muistaakseni tenttasi aika ankaraan sävyyn koko luokan edessä, että "miksi te ette halua hiitää kilpaa?"
Kyseinen opettaja oli aika pelottava ilmestys suuttuessaan nuorille nassikoille, niin pala kurkussa siinä yritettiin sitten sopertaa, että luulimme olevan sen yksi ja sama, kun kunnonajoitus oli taas epäonnistunut ja menestymismahdollisuudet lähellä nollaa.. Pääsimme kyllä laturetkelle mukaan, mutta vasta sitten kun tämä julkinen inkvisitio oli käyty läpi.
Paras muisto ala-asteen hiihdoista oli kevät 1989, joka oli niin lämmin, että hiihtokisoja ei sinä vuonna voitu pitää..
Ylä-asteella hiihto kuului ohjelmaan ja pakkohan siellä oli käydä laahaamassa reitit läpi.. V-käyrää nosti vielä se, että koulumatkan pituus kaksinkertaistui, joten taas raahattiin lankkuja pitkin kaupunkia.
Kaikki tämä johti siihen, että reilut kymmenen vuotta olin sitä mieltä, että elämäni viimeiseksi hiihtokokemuksekseni jää Parolan varuskunnassa 90-luvun lopussa suoritettu hiihtomarssi. Kyseisenä vuonna kevät saapui aikaisin, mutta pöllömopoille piti järjestää vähän jännitystä elämään, joten ei muuta kun täyspakkaushiihtomarssille, kun paljas maa paistoi jo monessa paikassa.
Varuskunnan läheisyydestä löytyi kuntopolut, jotka haastavuudessaan olisivat olleet jo perushiihtäjillekin ihan sopivat. Kivastihan siinä vaikeuskäyrä nousi kun ladut kimaltelivat jäätä, rynnäkkökivääri löi leukaan ja armeijan lankut eivät olleet ihan turskanpurijoiden voitelurekan jäljiltä. Jotenkin sieltä hengissä selvittiin, mutta muistelisin, että persmäkeähän siellä monet alamäet suosiolla laskettiin.
Tuon siis piti olla viimeinen niitti, mutta toisin kävi. Taas painetaan metsässä latuja pitkin ja jotta kohtalon ironia olisi vielä kovempi, niin vielä samoja reittejä kuin ala-asteen hiihtotunneilla. Vauhtikin on yhtä huono. Ei, ala-asteen tytöt eivät pyyhi ohi, mutta papparaiset mietaa-tyylillä kyllä. Muutama vuosi ollaan vitsillä kaverin kanssa suunniteltu Finlandia-hiihtoon lähtöä, vielä ei ole tullut mentyä, jälkikäteen ajateltuna voisi kyllä hävettää olla sielläkin peräjoukoissa. Täytyisi varmaan etsiä se Ville käsiin ja houkutella mukaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti